Yöllä heräsin pitkään kumeaan, maailmaa ravistelevaan jyrinään. Sydän jo kerkesi pompata kurkkuun, ennen kuin sitten näin että salamat välähtelevät. Ukkonenhan se siellä pitkästä aikaa. Supertiistaina maata ravistelivat melkoiset myrskyt.
Retoriikantajuinen internetpuntarini ilmoittaa, että "Nyt on jäätävää sadetta" ja niinhän sitä olikin, kun lähdin taekwondotreeneihin kävellen. En periaatteessa mene bussilla, sillä kävely käy loistavasti alkuverryttelystä ja keuhkot sekä aivot saavat kipeästi kaipaamaansa happea. En, vaikka sää on suoraan Esterin pehvasta ja pahempikin. Vaikka sitten saankin kärsiä kylmäallergiasta punoittavasta naamastani ja vuotavasta nenästäni alkutreenin ajan. Totesin muille treenaajille vettä tippuvana, rillit huurussa ja kengät kurassa salille saavuttuani, että ulkona on muuten todella kaamea ilma. Sain osakseni vinoja katseita. Varmaan ihmettelivät, että mitä ihmettä varten on sitten pakko siellä kävellä kun kerta autotkin on keksitty. Suomalainen masokismi rules.
Kävellessäni treeneistä pois, huomasin kampusalueen halki menevän kävelytien molemmilla puolilla mudassa törröttäviä lukuisia vaaleanpunaisia ristejä. Niissä oli ihmisten nimiä, joten jotain traagista niihin varmasti liittyi. Epäilen ristien värin perusteella, että kyse oli rintasyöpään kuolleista naisista. En kuitenkaan löytänyt niille selitystä, vaikka hain verkosta.
Cascadilla Creecissä virtaa valtavasti vettä. Vielä viikko siten paksuna valkoisena nauhana rotkoa peittäneet lumet ja jäät sulavat ja pauhu on mahtava. Putousten möyryä on hauska jäädä katselemaan pisaraisten varpujen väliin, rapautuneeseen betonikaiteeseen nojaten. Mieleen tulevat Taru Sormusten Herran valkoiset kuohuhevoset. Alapuolella kaupunki tuikkii vesivärimaalauksena.
Pyhän Paavalin metodistikirkon kohdalla katua ylittäessäni kiinnitin huomiota siihen, että katedraalin sisäänkäynnin yllä kaartuvaan holviin oli ripustettu sateenkaarilippu. Kerkesin jo hetken aikaa iloita kristittyjen lisääntyneestä suvaitsevaisuudesta, kunnes kävin kirkon sivuilla ja tulin siihen tulokseen että ei se ollutkaan symboloimassa sitä mitä toivoin. Pyh.
Pitäisi vaan taas jaksaa muistuttaa itseään aina kurjien kelien päivinä, että koiranilmallakin ulkona on paljon mielenkiintoista nähtävää. Ja jos ei nähtävää, niin ainakin aivoille otollista happea.
Retoriikantajuinen internetpuntarini ilmoittaa, että "Nyt on jäätävää sadetta" ja niinhän sitä olikin, kun lähdin taekwondotreeneihin kävellen. En periaatteessa mene bussilla, sillä kävely käy loistavasti alkuverryttelystä ja keuhkot sekä aivot saavat kipeästi kaipaamaansa happea. En, vaikka sää on suoraan Esterin pehvasta ja pahempikin. Vaikka sitten saankin kärsiä kylmäallergiasta punoittavasta naamastani ja vuotavasta nenästäni alkutreenin ajan. Totesin muille treenaajille vettä tippuvana, rillit huurussa ja kengät kurassa salille saavuttuani, että ulkona on muuten todella kaamea ilma. Sain osakseni vinoja katseita. Varmaan ihmettelivät, että mitä ihmettä varten on sitten pakko siellä kävellä kun kerta autotkin on keksitty. Suomalainen masokismi rules.
Kävellessäni treeneistä pois, huomasin kampusalueen halki menevän kävelytien molemmilla puolilla mudassa törröttäviä lukuisia vaaleanpunaisia ristejä. Niissä oli ihmisten nimiä, joten jotain traagista niihin varmasti liittyi. Epäilen ristien värin perusteella, että kyse oli rintasyöpään kuolleista naisista. En kuitenkaan löytänyt niille selitystä, vaikka hain verkosta.
Cascadilla Creecissä virtaa valtavasti vettä. Vielä viikko siten paksuna valkoisena nauhana rotkoa peittäneet lumet ja jäät sulavat ja pauhu on mahtava. Putousten möyryä on hauska jäädä katselemaan pisaraisten varpujen väliin, rapautuneeseen betonikaiteeseen nojaten. Mieleen tulevat Taru Sormusten Herran valkoiset kuohuhevoset. Alapuolella kaupunki tuikkii vesivärimaalauksena.
Pyhän Paavalin metodistikirkon kohdalla katua ylittäessäni kiinnitin huomiota siihen, että katedraalin sisäänkäynnin yllä kaartuvaan holviin oli ripustettu sateenkaarilippu. Kerkesin jo hetken aikaa iloita kristittyjen lisääntyneestä suvaitsevaisuudesta, kunnes kävin kirkon sivuilla ja tulin siihen tulokseen että ei se ollutkaan symboloimassa sitä mitä toivoin. Pyh.
Pitäisi vaan taas jaksaa muistuttaa itseään aina kurjien kelien päivinä, että koiranilmallakin ulkona on paljon mielenkiintoista nähtävää. Ja jos ei nähtävää, niin ainakin aivoille otollista happea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti