Viisi vuotta sitten sienimetsällä

Olin viisi vuotta sitten tänä samana päivänä sienimetsällä. Niin tosin olin eilenkin, tänään paistan urakalla sienipullia ja sienilasagnea. Aika kuluu, intohimot säilyvät.

Viiden vuoden takainen päivä oli synkkyydessään outo ja mieleen jäävä. Tätä päivää sen sijaan tuskin muistan huomista kauempaa, se on vain työn täyteinen arkimaanantai muiden joukossa.

Viisi vuotta sitten lähdin metsään ihmisen kanssa, joka vielä minuakin sienihullumpi. Päivä oli aurinkoinen ja metsä, jossa hyvillä mielin kuljimme, yksi rakkaimmista samoilupaikoistani. Muistaakseni löysimme suppilovahveroita ja lampaankääpiä. Ehkä muutaman kauan etsityn mustatorvisienenkin. Taisipa toverini seisoa yhden mustan torven päällä ennen kuin huomasi sen. Metsä läikehti laikkuista valoa, ilta alkoi jo hämärtää. Oli kaunista ja rauhallista.

Puhelimeni pimputti Myrskyluodon Maijaa, yhtä lempikappaleistani. Veljeni soitti minulle ja kuulosti kiihtyneeltä. Hän oli laittanut television päälle ja katsonut uutisia. Sain hänen puheistaan sen käsityksen, että ison meren taakse oli hyökätty, oli tapahtunut valtavia räjähdyksiä, torneja kaatunut ja sota syttynyt. Sitten akku loppui.

Muistan sen tunteen, jonka sillä hetkellä koin. Tumma varjo lipui ylitse. Vatsaa kylmäsi. Auringonvalo muutti väriään asteen harmaammaksi. Vajavaisen tiedonmurun varassa yritin kuvitella seurauksia suuren maan joutumisesta sotaan. Sain puistattavia etiäisiä maailmansodasta. Ydinpommeista ja tuhkahuurteesta, joka peittäisi juuri sellaiset satumetsät joissa kuljin. Jääkylmä henkäys jonka sisälläni tunsin, oli primitiivistä pelkoa lämmön, arjen turvallisuuden ja läheisten menetyksestä. Mielessäni virtasi lapsuudesta tuttu kuvitelma sienipilvistä. Maailmasta, joka peittyy ydinsodan jälkeen tuhkapilven ja auringonvalon puutteessa jään alle.

Kerroin sienestysseuralaiselleni uutisesta. Hän oli minua kymmenen vuotta vanhempi ja kyynisempi, eikä juurikaan hätkähtänyt, vaikkemme edes tienneet tarkasti mistä oli kyse. Silloinkin kun olimme jo päässeet televisioiden ääreen katselemaan tornien sortumista, hän totesi vain viileästi että mikä ihme tuo nyt on. Suuri, ylimielinen maa on kaivanut verta nenästään kauan, joillakin oli mitta viimein täyttynyt.

Olin jotakuinkin samaa mieltä, kyynisyys kun on tarttuvaa lajia. Silti silmiäni kirveli, kun näin ihmisen hyppäävän korkealta kuolemaansa. Samalla tavoin kuin nähdessäni televisiossa afrikkalaisen aidsin riuduttaman lapsen, thaimaalaisen miehen jolta tsunami vei perheen, Beslanin lapsiuhrit tai Irakissa kuolleita läheisiään itkevän vanhan naisen. Myötätuntoreaktio on yleisinhimillinen automaatioreaktio, siinä itsessään ei ole mitään ylevää. Ihmisen mieli voi reagoida yksiin tuskaisiin kasvoihin televisioruudussa, mutta on liian rajoittunut pystyäkseen käsittämään tuhansien ihmisten hätää ja tuskaa.

Maailma ei noiden tapahtumien myötä ajautunut lastenpelkojen mukaiseen kaaokseen, mutta ehkä tapahtui jotain paljon pahempaa. Suuri maa alkoi käyttää sotilaallista voimaansa mielivaltaisesti. Se keksi itselleen näkyvän mielikuvitusvihollisen ja kävi sen kimppuun. Suuri maa valitsi jo toisen kerran itselleen johtajan, joka on monin tavoin osoittanut olevansa fundamentalistinen, diplomatiakyvytön imbesilli. Suuri maa osoitti olevansa valtavien ihmisjoukkojen rauhantahdosta piittaamaton, hyvin öljytty sotakone, jonka telaketjujen alle jäivät sananvapaus, kansainväliset sopimukset ja siviilien vastalauseet sekä tuskanhuudot. Suuri maa moninkertaisti teoillaan vihollistensa lukumäärän ja sai koko maailman vihaamaan yhteistuumin itseään.

Mitä siitä, suuri valtio tuumi: Oderint dum metuant!

Lipuva varjo on pysähtynyt maailman päälle. Se ei ole Independence Dayn vihamielinen avaruuslaiva. Se on tuttu, mutta voimistunut tunne siitä, että tavallinen ihminen ei mahda mitään suurelle maalle, jonka suuria rahoja käsittelevät suuret miehet saavat tehdä mitä haluavat. Eikä suuren maan tarvitse enää edes kuopia hiekkaa haisevien jätöstensä päälle. Kaikki tuntuvat tietävän miten pöyristyttäviä asioita tapahtuu, mutta mitään ei voida tehdä löyhkälle joka tukehduttaa vapauden.

Mitä tapahtuu viattomana vankiloihin viedyille? Heitä ei voida päästää vapaiksi sillä he kertoisivat maailmalle totuuden. Heitä ei voi viedä kotimaahansa, sillä siellä heidät teloitettaisiin heti. Heille ei voida myöskään myöntää turvapaikkaa. Näinköhän käy, että herra simpanssinaama joutuu vielä julistamaan vangit ongelmajätteeksi, joka voidaan kuopata kaikessa hiljaisuudessa jonnekin luonnonsuojelualueelle.

Sodassa kuolleiden suuren maan sotilaiden määrä on jo ylittänyt tornien kaatumisessa kuolleiden määrän. Mitenkähän paljon nuoria naiiveja ja maastopukuun puettuja ihmisiä pitää vielä uhrata turhan takia. Monet heistä luulevat olevansa menossa pelaamaan tietokonepeliä.

Tiettyjä sanoja ei saa "kirjoittaa" ääneen kun ei voi olla varma miten paljon isoveli valvoo. Jos laittaisin sivulleni tee-kirjaimella alkavan sanan ja oolla alkavan miehen nimen, pari cunning plania ja vielä muutaman aggressiivisen tai häiriintyneen ilmaisun, saattaisin ehkä päätyä tarkkailtavaksi tai sitten en. Vainoharhaisuus ja varovaisuus on yksi olennainen uuden ajan ihmisen luonteenpiirre. Mistään ei pidä olla mitään mieltä ellei halua joutua hankaluuksiin.

Sienimetsässä voi vielä sentään käydä vapaasti. Tänne eivät Tshernobylin laskeumatkaan osuneet liian pahasti. Eivätkä sienet ole luonnonvara, joka saisi rahamiesten kiusallisen huomion kiinnittymään karuun maahamme.